sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kuinka ihmeessä juuri MINÄ tulin valituksi fysioterapiakoulutukseen? OSA 2.



Tarinan ensimmäinen osa on luettavissa TÄÄLTÄ. Jatkan suoraan siitä mihin jäin, joten jos muisti pätkii niin suosittelen vilkaisemaan ykkösosan ensin. Pahoittelut, että tekstin julkaiseminen venähti. Oikeanlainen FLOW-tila vain antoi odottaa itseään enkä siis oikein saanut hyvää tekstiä aikaiseksi.Varoituksen sana myöskin heti alkuun; luvassa on puuduttavaa tekstiä lähes täysin ilman kuvia. Jostain syystä siellä pääsykoetilanteessa ei tullut mieleenkään alkaa räpsimään kuvia blogia varten...





29. toukokuuta 2017, iltapäivä

Pääsykoekutsussa käsketään ottaa mukaan mahdollisimman tuore valokuva itsestä. Marssin Maijun luokse ja pyydän häntä ottamaan minusta niin edustavan kuvan kuin mahdollista. En halua ihan passikuvamaista jäykkyyttä, mutta selfiemäiset poseerauksetkaan eivät mielestäni kuulu pääsykokeeseen. En tykkää olla kameran edessä (vaikkei sitä tämän blogin perusteella aina ihan uskoisi), joten tehtävä ei ole minulle ollenkaan mieluinen. Maiju ottaa minusta muutamia kuvia, ja valitsen niistä mukaani tämän; 




Lisäksi päätän kirjoittaa itsestäni lyhyen esittelytekstin, vaikkei sellaista kutsussa vaaditukaan. Ajattelen, että viemällä tekstin joko pilaan mahdollisuuteni päästä sisään, tai sitten tekstistä voi olla hyötyä. Töissä kehotimme aina opiskelijoita viemään CV:n tai portfolion mukanaan pääsykokeeseen, joten totta kai haluan elää niin kuin opetan. 



Niinpä kirjoitan A4-arkin verran tekstiä ITSESTÄNI (kuinka hankalaa, minulle, joka olen kirjoittanut blogia ITSESTÄNI yli kaksi vuotta!), ja tarkistutan sen muutamilla ystävilläni useaan kertaan. Tässäpä muutamia otteita tuosta tekstistä: 

" ---Töitä olisi tulevaisuudessakin, mutta haluan lähteä opiskelemaan nyt kun elämässäni on sellainen hetki, että se on mahdollista. Tässä vuosien varrella olen varmistunut siitä, että nimenomaan ihmisten kanssa työskenteleminen, heidän ohjaaminen ja avustaminen, on se minun juttuni. Parasta on huomata muiden onnistuvan ja saavuttavan erilaisia tavoitteita ohjeideni tukemana. "
"Harrastan liikuntaa hyvin monipuolisesti. Vuosien varrella olen harrastanut mm. ratsastusta ja kuntonyrkkeilyä, tällä hetkellä käyn kuntosalilla, erilaisissa jumpissa sekä lenkkeilen. Liikunnan lisäksi harrastuksiini kuuluu erilaiset käsityöprojektit, blogin kirjoittaminen, lukeminen ja musiikki.

"Pyysin ystäviäni kertomaan minkälaisena ihmisenä he minut näkevät. Heidän mielestään olen todella ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja keksin juteltavaa kenen tahansa kanssa. Lisäksi olen luotettava, iloinen ja positiivinen."

"Minä olisin hyvä fysioterapeutti koska olen empaattinen ja helposti lähestyttävä. Haluan auttaa sekä nähdä muiden kehittyvän ohjauksessani. Lisäksi minulla on vahva halu kehittää itseäni jatkuvasti, ja fysioterapeutin työssä se on välttämätöntä."

"Aion hakea opiskelemaan fysioterapiaa niin kauan että saan koulupaikan."


4. kesäkuuta 2017 klo 17:20


Matkustan Rovaniemelle junalla. Putkikassiin on pakattu esittelytekstin ja valokuvan lisäksi siistit vaatteet haastatteluosion ajaksi sekä jumppavaatteet liikuntaosiota varten. Koko junamatkan tankkaan opintopolusta löytyviä tietoja fysioterapiakoulutuksen tavoitteista, opintojen rakenteesta, uramahdollisuuksista sekä muista jutuista joista saatettaisiin kysellä pääsykokeen haastatteluosuudessa. Matkalla viestittelen ja soittelen myös ystävilleni, kysellen heiltä viime hetken vinkkejä ja neuvoja. Olen kuullut, että pääsykoe-, ja työhaastatteluihin kannattaa miettiä muutamia kysymyksiä haastattelijoille, osoittaakseen olevansa oikeasti kiinnostunut paikasta. Niinpä luonnostelen matkalla myös muutaman kysymyksen.

Vaikka minulla on huomenna tärkeä päivä, emme malta Hennan kanssa ryhtyä ajoissa nukkumaan sillä siitä on kauan kun olemme nähneet viimeksi. Juttelemme, vaihdamme kuulumisia ja kikatamme liian myöhään. 


5. kesäkuuta 2017 klo 6:30

Herätyskello soi, ja minusta tuntuu etten ole nukkunut silmäystäkään koko yönä. Pomppaan ylös ja alan valmistautumaan tulevaan päivään.  Ruoka ei oikein maistu, mutta yritän silti syödä jotain ettei jännittäessä tulisi huono olo. Pakkaan mukaan pääsykoekutsussa vaadittujen juttujen lisäksi myös muun muassa banaanin ja proteiinivanukkaan. Vaikka heräsin omasta mielestäni riittävän ajoissa, silti tulee kiire. Kiidämme valon nopeudella kohti Lapin ammattikorkeakoulun Rantavitikan kampusta, ja astun ovista sisään aika lailla lähes tulkoon tasan kello kahdeksan nollanolla.

Päivä alkaa mukavasti nimenhuudolla. Jokainen saa kouraansa numeroidun peliliivin. Oma numeroni taisi olla ehkä 17? Nimenhuudon jälkeen meidät valokuvataan muutaman kymmenen ihmisen ryhmissä. Sitten siirrymme luokkatilaan odottelemaan kutsua henkilökohtaiseen haastatteluun. Todellakin odottelemaan.

Odotellessa on aikaa jutella muiden odottajien kanssa niitä näitä. Meitä on luokkahuoneessa ympäri Suomen. Muutama muukin tunnustaa hakeneensa ykkösvaihtoehtona Kuopioon.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen on minun vuoroni istua haastattelijoiden piinapenkkiin.  Haparoivin askelin kipitän viereiseen luokkaan, jossa minua odottaa pöydän takana kaksi naisopettajaa. Ojennan heille henkilöllisyystodistukseni, valokuvan itsestäni sekä aiemmin mainitsemani kirjelmän siitä, miksi juuri minut kannattaisi valita tähän koulutukseen. Soperran opettajille jotain siitä kuinka minua jännittää ja "ajattelin että tuosta lappusesta voisi ilmetä jotain mitä saatan ehkä unohtaa tässä ja nyt kertoa...."

Kuvituskuva. Eläimiä ja tonttuja ei vahingoitettu kuvauksissa.


Haastatteluhetki sujuu ihan hyvin. Minulta kysellään aiemmasta koulutuksestani ja työkokemuksestani. Lisäksi saan kertoilla siitä millainen olen luonteeltani ja miksi olen hakenut juuri Kuopioon opiskelemaan. Eikö Rovaniemi olisi kuitenkin mukavampi vaihtoehto, kun siellä kuitenkin on talvella paljon lunta? Totaalinen jäätyminen sattuu vain yhden kysymyksen kohdalla, ja se liittyy sosiaalisiin kehittämiskohteisiini. Soperran jotain siitä kuinka minun pitäisi osata välillä rauhoittua ja kuunnella enemmän muita. Kokonaisuudessaan viivyn huoneessa alle viisitoista minuuttia. Jää hassut fiilikset.

Kun koko porukka on käynyt haastattelussa, odottelemme hieman lisää sillä edellinen ryhmä ei ole vielä tullut pois liikuntasalista. Pääsykokeiden viimeinen osio on siis liikunnallinen; rytmitajun, oman kehon koordinaation hahmottamisen sekä muiden ohjaamisen mittaamista. Meidän täytyy kävellä ja liikkua erilaisten musiikkien tahtiin, kävellä ja loikkia tietyllä tavalla (haastattelija näyttää ensin mallia), sekä viimeisenä, kaikkien kauhistukseksi, ohjata yksi ennalta määrätty jumppaliike koko muulle ryhmälle. Aikaa valmistautua: kaksi minuuttia. Mutta ei se ihan oikeasti niin kamalan kauheaa ollut. Ihan vähän nyt kumminkin, kun kaksi opettajaa arvioi suoritustasi koko ajan.

Yritän pysyä koko toimituksen ajan rauhallisena. Ajattelen että teen vain parhaani, ja se joko riittää tai sitten ei. Koitan myös pitää mielessäni että kaikkia muitakin jännittää ihan yhtä paljon.




Loikkatehtävässä horjahdan lopussa, ja olen pyllähtää naamalleni, mutta saan tilanteen korjattua joten kuten. Jumppaliikkeen ohjaaminen muille tuntuu kidutukselta. Homma tuntuisi hieman siedettävämmältä jos taustalla soisi jonkinlainen musiikki, mutta rytmin ylläpitäminen ilman musiikkia on KA-MA-LAA. Hetki tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa olen estradilla vain kaksi minuuttia.

Kun kaikki temput ja taiteilut on tehty, ryhmän jokainen jäsen ohjannut oman liikkeensä muille, pääsykoe on ohi. Voitte poistua, näkemiin. Good bye. Auf wiedersehen.



Aina kun stressaan jotain asiaa pitkään ja hartaasti, ja stressi viimein laukeaa, minulle iskee migreeni. Tänään on taas sen aika, koska mikäpä sen stressaavampi päivä kuin tulevaisuuttani määrittävä pääsykoepäivä. Toisaalta, kun Henna tulee hakemaan minua kahden aikoihin iltapäivällä, tajuan että olen syönyt viimeksi aamulla. Kaiken odottelun keskellä ei millään ehtinyt (no okei, KEHDANNUT) kaivaa repusta omia eväitä. Siispä herkuttelen proteiinivanukkaalla ja banaanilla Rovaniemen hammashoitolan odotushuoneessa sillä aikaa kun rakas serkkuni käy juurihoitamassa hammastaan. Kun nämä edellä mainitut toimitukset ovat ohi, suuntaamme residenssiimme hieman lepäämään. Saan kuin saankin migreenin karkotettua. Illalla lähdemme käymään yksillä tai kaksilla Rovaniemen yössä - - - ja poistumme karaokebaarista vasta kun äänihuulet on pahoinpidelty Suomi-iskelmällä ja valomerkki on annettu.




Päätän että en ajattele koko pääsykoetta enää sen koommin, vaan jään odottamaan tuloksia. Päivä meni kokonaisuudessaan "ihan hyvin", mutta riittääkö "ihan hyvä"? Saan iltapäivän ja illan aikana muutamia viestejä ystäviltä ja sukulaisilta, ja kommentoin päivää juuri edellä mainitulla lauseella. Sitten pyrin tietoisesti unohtamaan koko kouluasian muutamaksi viikoksi. 







19. - 24. kesäkuuta 2017


Juhannusviikolla kirjaudun päivittäin Opintopolku.fi-sivustolle tarkistamaan joko tieto opiskelupaikoista on julkaistu. Parhaimpina päivinä kirjaudun kahteen kertaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Googletan muutamaan kertaan myös "Savonia 2017 valitut" siltä varalta että tieto ilmestyisikin ensin koulun nettisivuille ja kirjeet valituille lähetettäisiin vasta sitten. Vielä Nummirockin ensimmäisenä darra-aamuna kirjaudun opintopolkuun katsomaan josko tieto ehkä olisi tullut. Kun sivusto ilmoittaa valinnan olevan edelleen kesken, lupaan kanssaleiriytyjilleni unohtaa panikoinnin ja stressaamisen viikonlopun ajaksi. Kyllä se tieto sieltä pian tulee, viimeistään 30. kesäkuuta niin kuin on luvattu.


27. kesäkuuta 2017 klo 20:10

Saavun Haapavedelle viettämään aikaa perheeni kanssa. Istahdan nojatuoliin aikomuksenani hieman löhötä ja lukea kirjaa. Puhelimeni piippaa, siihen on tullut sähköposti. Pyyhkäisen ilmoituspaneelin auki ja tuntuu kuin maailma pysähtyisi siihen paikkaan.

Sen, mitä seuraavaksi tapahtui, kirjoittaminen auki tarpeeksi uskottavasti, on täysin mahdotonta. Seuraavan viiden minuutin tapahtumat olisi pitänyt saada videolle, sillä vaikka muistan tuon hetken edelleen kuin se olisi vasta eilen tapahtunut, on siitä kirjoittaminen haastavaa. Kuinka saada sanoin kuvattua se tunne, joka minut valtasi tuossa hetkessä? 

Sähköposti on tullut Opintopolusta. Se on otsikoitu "Opiskelupaikka vastaanotettavissa Opintopolussa". Ilmoituspaneelissa näkyy myös viestin alku "Hei Heidi. Sinulle on myönnetty opiskelupaikka. Onneksi olkoon..." Ponkaisen ylös nojatuolista. Alle kouluikäinen pikkuveljeni taitaa saada elinikäiset traumat hysteriasta joka minuun iskee. Itken, nauran ja huudan yhtä aikaa. Saan suustani sanat "mää oon päässy kouluun!" Juoksen ympäri taloa ja itken onnesta, vaikka en vielä edes tiedä minkä kaupungin ammattikorkeaan pisteeni ovat riittäneet. Äitini kysyy minne, ja vastaan etten tiedä kun en vielä uskaltanut avata viestiä. Säntäilen hetken ympäriinsä ja yritän rauhoittua etten alkaisi hyperventiloimaan. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan tuntenut samanlaista riemua joka valtaa koko kehon ja saa itkemään ja nauramaan yhtä aikaa.

Hetken pyörittyäni vetäydyn makuuhuoneeseen ja valmistaudun avaamaan sähköpostin saadakseni tietää mistä sitä asuntoa kannattaa alkaa etsimään. Kyykistyn puhelin kourassa huoneen nurkkaan, aivan kuten elokuvahahmot kuullessaan dramaattisia uutisia. Nyt tiedän miksi ne sen tekee; ettei menisi jalat alta kun veri karkaa päästä. Että tippuisi vähän matalammalta kun uskomaton uutinen iskee tajun kankaalle.
"Hei Heidi

Sinulle on myönnetty opiskelupaikka, onneksi olkoon. Voit katsoa lisätietoja ja ottaa opiskelupaikan vastaan Oma Opintopolku-palvelussa. Lisäohjeita opiskelupaikan vastaanottamisesta saat
Opintopolku-palvelusta tai hakemastasi korkeakoulusta.

Haun nimi: Korkeakoulujen yhteishaku kevät 2017

Hakukohteet:

Fysioterapeutti (AMK), päivätoteutus Savonia-ammattikorkeakoulu, Microkadun kampus

Älä vastaa tähän viestiin - viesti on lähetetty automaattisesti."


Uusi itkunaurukohtaus puskee päälle. Olen päässyt Kuopioon, jumalauta! Sinne minne eniten halusin ja sinne minne en ikinä uskonut pääseväni! Seuraavaksi taidettiin itkeä ja nauraa ja halata äidin kanssa yhdessä. Kun saan kerättyä itseni kasaan uudelleen, istahdan alas ja ryhdyn soittelemaan kaikille läheisilleni kertoakseni ilouutisen. Kymmenen aikoihin (eli kahden tunnin päästä tiedon saamisesta) lopetan soittelun ja viestien  naputtelun, ja kirjoitan Facebookkiin Halutaan vuokrata asunto-ilmoituksen. Jossain vaiheessa tajuan myös kirjautua Opintopolkuun vastaanottamaan opiskelupaikan.

Nukkumaan pystyn rauhoittumaan vasta yömyöhään ja seuraavana aamuna minun täytyy tarkistaa saapuneista sähköposteista että edellisenä iltana saamani viesti on oikeasti todellinen eikä vain unta tai mielikuvituksen tuotetta.






Tällainen tarina hakuprosessin taustalla siis on. Kuten ensimmäisessä osassa kirjoitin, vastausta otsikon kysymykseen minulla ei siis tosiaan ole. Uskon ehdottomasti mainitsemaani kiintiöpullukkateoriaan, mutta toinen vaihtoehto on tietysti myös se että haastattelijat kokivat minun olevan koulutukseen oikeasti sopiva. Mene ja tiedä, tässä sitä kuitenkin ollaan! Koulua on takana nyt jo puolitoista kuukautta, mutta olen vasta pikku hiljaa alkanut sisäistämään että hei, minä ihan oikeasti tein sen, ja minulla ihan oikeasti on opiskelupaikka! Matka on vasta alussa, paljon vaikeuksia ja epätoivon hetkiä varmasti vielä edessä, mutta kaikista suurin haaste on voitettu sillä olen tullut valituksi. Kaikesta muusta selviän kyllä sisulla ja ehkä ripauksella hulluutta. Sitä matkaa voitte jatkossa seurata tämän mun blogin kautta, halusitte tai ette, joten pysykäähän kuulolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti