perjantai 28. lokakuuta 2016

Napapiirin sankaritar.


Kauan odotettu Lapin ruskamatka kävi eilen illalla toteen noin tarkalleen ottaen tasan kello 17:47 kun kiskobussi lempeästi saatteli minut Rovaniemen rautatieasemalle viettämään lomaani. Sieltä rakas serkkuni nouti minut kyytiinsä ja kun olimme nakanneet matkatavarani heidän lukaaliinsa, suunnistimme kohti serkuista vanhimman palatsia. Siellä palatsikoira oli minua vastassa ja maistuvan lohen jälkiruuaksi tarjoiltiin oikeasta lapin kullasta valmistettua fitness-kakkua. Muutamia kultahippusia sain salakuljetettua hampaiden välissä kotiinviemisiksi...



Serkkutyttöni erittäin epämiellyttävänä kohtalona on ollut baarimikoksi ( huomautettakoon myös että ihan pian saamme vaihtaa nimityksen kunnianarvoiseen BAARIMESTARIIN, ei mikään turha emäntä nimittäin... ) joutuminen erääseen rovaniemeläiseen, irlantilaistyyliseen anniskeluravintolaan. No, sinnehän meidän oli sitten lähdettävä suorittamaan tarkkaa laadunvalvontaa, heti kun vain palatsissa asuvan serkuista vanhimman klaani oli saanut meidät kestittyä yltäkylläisyyteen saakka ( okei, nyt tulee jo niin diippiä shittiä että menee melkeen itelläki yli hilseen... ).

 



No siellä Oliverin nurkassa me sitten maisteltiin huikeita DISAIN-drinkkejä joita kuppilan ystävällinen henkilökunta meille taidokkaasti kovalla vaivalla valmisti. Välillä me joikhattiin, välillä paukuteltiin noitarumpuja ja happihyppelylle mennessämme kietouduimme niin suuriin porontaljoihin ettei vastaavia ole koko valtakunnassa kuunaan nähty. Juhlat jatkuivat tietysti aamun pikkutunneille saakka, ja jatkoilla parannettiin maailmaa sekä omaa uskoamme ihmiskuntaan niimmaan p*rkeleesti. Kaikin puolin onnistunut ilta siis, otaksun. 


Ehkäpä minua puraisi jokin Lapin taika, mutta eilinen päivä teki minuun jonkin mystisen vaikutuksen ja siitä syystä kirjoitustyylinkin oli oltava varsin mystinen. Edellisiä tapahtumia yhtään väheksymättä, vaihdan tässä kohtaa kirjoitustyyliäni siitä syystä että se, mitä tänä päivänä on tapahtunut, oli jotain niin uskomatonta etteivät sitä varmaan riitä sanatkaan kuvailemaan tarpeeksi uskottavasti. 


Vitsailin jo reissua suunnitellessani ottavani mukaan urheilukamat jotta ruumiin kurittaminen ei pääsisi lomallakaan unohtumaan. Sattumalta tiesin että Rovaniemen leveyksillä on hieman erilaiset urheilumaastot ja -mahdollisuudet kuin meillä Pohjanmaan lakeuksilla. Rakas serkkuni oli lopen uupunut edellisillan ilakoinnista ja tämän aamun  vaativista opintosuorituksista, joten hän jäi kotiin lepäämään kun me serkun miehen kanssa lähdimme haastamaan itseämme.


Satuin kuulemaan huhun, että Ounasvaaran mäkihyppytornin portaat oikein janoavat rohkeita fitnesspirkkoja ja -perttejä ottamaan itsestään mittaa. Sinnepä me siis suunnattiin ja voin kertoa että nuo portaat nähdessäni mua ei paljon naurattanut. Edellisen illan huvittelu ei varsinaisesti muistutellut itsestään minkään asteisena krapulana, mutta tiesin että se tulisi vaikuttamaan vahvasti suorituskykyyni. Ja olin muuten aivan oikeassa.




Jos kerron että  noissa tyypillisissä jumppa-pumpeissa mun syke käy maksimissaan hetkellisesti siellä noin 170:ssä. Ja 16 minuutin HIIT-treenin maksimi oli 181 todella hetkellisesti, niin miettikääpä miten lähellä kuolemaa kävin äsken, kun sykkeet pomppasivat alle rappusten puolivälin jo lähes 190:een?? Tuntui ainakin siltä että TO-DELLA lähellä. 

Välillä piti siis pysähtyä pitämään vaihtelevan mittaisia hengähdystaukoja, mutta periksi en antanut. Seurailin sykkeitäni ja aina kun ne laskeutuivat sopivan verran, jatkoin kiipeämistä. Olisin halunnut juosta, mutta jalat eivät antaneet. Hengittäminen oli todella vaikeaa, eikä siinä tilassa olisi pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa "niitä näitä". Oman haasteensa portaisiin toi se että niissä oli vaihtelevia askelvälejä. Välillä pystyi kevyesti loikkaamaan kahta porrasta kerrallaan, välillä joutui vaihtamaan "porras kerrallaan"- tyyliin. Niin sanotut metallilankaportaat eivät ainakaan helpottaneet askelmien hahmottamista, ja varsinkin alaspäin laskeutuminen vaati tarkkaa keskittymistä. 





Asetin itselleni tavoitteen käydä huipulla kolme kertaa, mutta kolmannen kerran jälkeen tuntui että vielä minä yhdesti siihen pystyn. Oli jännä ja huvittava tunne kun jalat tärräsivät täysin hallitsemattomasti. Toisaalta tuntui että kroppa ei jaksa enää yhtään enempää, toisaalta taas että vielä "JAKSAA JAKSAA, PAINAA PAINAA!" ( ja tuo edellinen kannattaa kuvitella Sami Hedbergin äänellä... ) Jos ette ole vielä kokeilleet rapputreeniä, niin tehkää se hyvät ihmiset! Itsensä voittaminen on niin vapauttavaa että on harmi kun sitä ei tule tehtyä useammin. 



Järkyttävä rapputreeni Polarin mittaamina lukuina: 

Kesto: 43 minuuttia
Matka: 0,94 km
Keskisyke: 152
Maksimisyke: 186
Kalorit: 453
Maksimikorkeus: 141

"Kovatehoinen ja maksimiharjoitus. Kehitit huomattavasti aerobista kuntoasi ja kykyäsi harjoitella kovalla intensiteetillä pidempiä aikoja. Tämä harjoitus kehitti myös nopeuttasi ja suorituskykyäsi."

Niin, eipä mulla oikein muuta sanottavaa tähän ole. Jokaisen on se itse kokeiltava. Suosittelen.





2 kommenttia:

  1. Oijoi, näyttipä huipulle sun Rollon reissu! Mulle on tulossa yhden päivän pikareissu Rolloon, eli ei siellä kerkeä ollenkaan nauttimaan, mutta ihan pikaiseen käymään :D

    VastaaPoista
  2. Se vaikuttaa kyllä niin kivalta kaupungilta! Loppuosa reissusta on vielä esittelemättä kun ei jostain syystä lomalta paluun jälkeen ole oikein ollut aikaa kirjoitella blogia... :D

    VastaaPoista