tiistai 15. maaliskuuta 2016

Still alive, nigga!

Hiihtolomakin mennä hujahti niin että tuntuu kuin ei olisi lomalla ollutkaan. Oikein mitään en saanut aikaiseksi, mutta silti koko ajan  juoksin niin sanotusti tukka putkella tai pää kolmantena jalkana. Kävinhän sentään maanantaina ja tiistaina töissä, sillä kokonainen viikko lorvailuun olisi aivan liian pitkä aika minunlaiselleni vässykälle.

Snapchatissa suunnittelin viettäväni urheilupainotteisen lomaviikon, mutta tyypit jotka yhtään tuntevat minua, arvaavatkin jo varmaan että pieleen meni. Sain minä sentään kammettua itseni aamulenkille peräti kahtena aamuna sekä ruoskittua kroppani lihaskunnon pariin kolmena päivänä, mutta saldo jäi mielestäni silti liian vähäiseksi. Olisin halunnut viettää kunnon aktiiviloman jotta arkea jaksaisi painaa taas pääsiäiseen asti, mutta mihinkäs paatunut sohvaperuna tavoistaan pääsisi, ainakaan näin lyhyessä ajassa kuin kuukaudessa. Parempi silti nuo muutamatkin kerrat kuin ei yhtään!

Hiihtämässäkin uhkailin käyväni, mutta jotenkin kummasti sekin vain jäi (huom. suksiahan ei voi siis vetää jalkaan hiihtoloman ulkopuolella, täytyy vain tyytyä voivottelemaan että nyt se tilaisuus sitten meni, vaikka hankia on jäljellä vielä vaikka kuinka), ja hävettää tunnustaa että latuja pääsisi sivakoimaan lähes kotiovelta. Vielä ei siis ollut sen hetki, traumaattiset hiihtokokemukset yläasteelta eivät ole vielä hävinneet alitajunnastani, joten vaaditaan kai toinenkin vuosikymmen jotta pääsisin kammostani yli. Sen hälvenemistä odotellessani aion harrastaa jotain muuta.

Torstaina riensin Haapavedelle hoitelemaan erinäisiä asioita. Tapasin ystäviä ja sukulaisia, mutta harmittavan moni jäi taas näkemättä. Nyt niille kaikille jotka jäivät lomalla ilman minun loistavaa seuraani; haastan teidän kyläilemään MUN luona!

Perjantaina viilailtiin Minnan kanssa kuntosalilla mun tekniikoita taas vähän lisää.  Niiden poltettujen kalorien takia ajeltiin sitten perheen kanssa lauantaina Raaheen ja vedettiin pitsat huiviin. Tällekin mussuttamiselle on oikeasti hyvä syy; vaarini antoi meille joululahjaksi pitsalahjakortit paikalliseen ravintolaan, sillä verukkeella että saa meidät sitten kylään jälkkärikahville. Lahjakortit olisivat menneet sunnuntaina vanhaksi, joten pakkohan ne oli käydä syömässä pois. Ja kuulkaapa vaan niin hyvällä omalla tunnolla söin koko oman pitsan, ja vähän toistakin!! Osaa porukastamme suosittiin nimittäin perhepitsalla, joka oli aivan valtava. 





Tässä siis se mun pitsa.. eikun siis se perhepitsa. Kuva ei anna oikeutta jättiläisen koolle, mutta voitte vaan kuvitella. Tuota ei viedä kotiin ihan missään mopoautossa.


Äidin helmoissa meni ruokailut odotettua paremmin. Otin jonkin verran omaa evästä mukaan, ja keittiövaa'an tietysti. Myönnettäköön nyt tässä kuitenkin että käsi kävi Pikkuveljen parhaat- toffeerasialla useammin kuin kerran. Ei morkkista. 

Ruokailujen suhteen tämä "arkeen palaaminen" on sujunut moitteettomasti, mutta aamulenkkeilyn kanssa mun kuherruskuukausi taitaa olla ohi. Tänään olin jo pukemassa lenkkivaatteita päälle, kunnes tajusin mitä aion illalla tehdä. Vaatteet lensi nurkkaan ja minä jatkoin unia vielä tunteroisen verran....

Kävin tänään siis pitkästä aikaa ratsastamassa, ja jos se ei käy aerobisesta treenistä niin ei sitten mikään! Tosin huomenna olo taitaa olla kuin rankemmankin kuntosalitreenin tehneellä bodarilla, ja työpaikan portaiden ajatteleminenkin saa jo nyt suupielet vääntymään alaspäin. Saati sitten vessassa käyminen. Voisinkin tällä sekunnilla päättää että huomenna pidättäydytään myös jostain muusta kuin herkkujen syönnistä.



Tämä ratsaille paluu on vain ja ainoastaan rakkaan ystäväni Netan ansiota. Joskus tuossa syksyllä hän kyseli Facebookin ihmeellisessä maailmassa kaveria hevostelemaan. Ja minä pönttö menin lupautumaan. Tänään sitä sitten mentiin, ja kumpaakin jännitti niin kamalasti että meinattiin jo perääntyä. Varsinkin kun mut pakotettiin 167 senttiä korkean jättiläisen (joka ei kuulema ole vielä edes ISO) selkään. Olin täysin varma että otus heittää mut alas selästään saman tien kun pääsen korkeuksiin, jyrää päälle ja syö lopuksi elävältä. Tai vähintäänkin rynnistää aidasta läpi ja kiidättää mut pukkilaukkaa lähimpään kanavaan. 

Mutta onneksi mitään kamalaa ei tapahtunut. Tunsin jopa hieman ylpeyttä itsestäni; sain Liinun jopa ravaamaan ja taidettiinpa me laukatakin ainakin 1 ja ½ askelta. Kelpo suoritus ihmiseltä joka ei ole koskenutkaan kavio-eläimeen sitten heinäkuun


Olen korviani myöten rakastunut, mutta myös kauhuissani, voin niin kauhuissani huomisesta kivusta, särystä ja kolotuksesta! Varsinkin kun alkuviikon skipatut aamulenkit olisi tarkoitus paikkailla tässä loppuviikon aikana, ja salipäiväkin olisi huomenna. Mutta miten se yksi Jamesonikin lauloi että " sä et voi saada tuloksii ilman duunii --- ei kipuu ei hyötyy, nekru


Siispä vaappuen päivään seuraavaan!

4 kommenttia:

  1. Hyvinhän sä sait liikuttua :)Itse möllötän täällä ko ei töiden takia jaksa/kykene/halua liikkua....ehkä jo tänään ;) Viikon salitauko jo takana :/ :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin sain omastakin mielestä, sunnuntaina vaan tuntui mukamas liian vähältä kun oli ensin niin suuret suunnitelmat :D

      Poista
  2. Peukut ratsastukselle! Hui, itse en uskaltaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ois uskaltanut jos en ois aiemmin harrastanut. Aikuisena sitä muuttuu niin nössöksi... :D

      Poista