tiistai 29. maaliskuuta 2016

Ruokaohjeita uusavuttomille! OSA 2 + fiiliksiä

Joku saattaa ehkä muistaa edelliskerran kun ammattimaisesti neuvoin muutamia simppeleitä ruokia ihmisille joilla on keittiössä peukalo yhtä keskellä kämmentä kuin minulla. Erityisesti tänään olen saanut taputtaa itseäni olkapäälle ja kehuskella olevani oikeasti ihan hyvä kokki; aamulla räjäytin kaurapuuron mikroon ja iltapäivällä poltin perunat uuniin. Mies naureskelikin selkäni takana ja aikoi ilmoittaa minut "Katastrofikokit"-ohjelmaan. Kuvittelin heiton olevan vitsi, mutta nyt kun tarkemmin ajattelee niin hän saattoi olla ihan tosissaankin.... Ihan pian musta tulee ehkä aivan oikea julkkis! 


Noh, anyway, halusin jakaa tämän HUIPUN viipaleperunoiden ohjeen myös teille, koska olen viimeisten seitsemän viikon aikana rakastunut ruokaan niin syvästi etten edes muista milloin viimeksi olisin syönyt pastaa tai riisiä. Joten tässäpä siis (lähes) selkokieliset, kuvitetut ohjeet kaiken kansan ihmeteltäväksi. Saa käyttää muttei oo hei pakko! 



Ziipaloi soppeli määrä pottua esimerkiksi juustohöylää apuna käyttäen kulhoon. Mitä ohkasempia lastuja niin sen parempi. Varo peukalon rystystä, mulla siihen ainakin pian karaistuu kova kohta kun olen leikannut niin monta kertaa palasen pois... (kuvastaako tämä jo aika hyvin mun keittotaitoja...? )


Lorauta pottusiivujen päälle kohtuullinen määrä öljyä. Itse pidän maksimina yhtä ruokalusikallista; enempää ei tarvita. Hämmennä öljy perunoiden sekaan ronskisti sillä kädellä josta et äsken leikannut siivua pois. Levittele perunasiivut yksitellen pellille leivinpaperin päälle. 



Piristele siivujen päälle vielä suolaa ja mahdollisesti muita mausteita. Paista kiertoilmauunissa 225 asteessa niin kauan että osa perunoista on palanut. Jos sinulla ei ole kiertoilmauunia niin voit testata perunoiden käryyttämistä hieman pidempään hieman matalammalla lämmöllä.



Käy oikeastaan minkä tahansa ruuan lisukkeena tai ihan sellaisenaan. Huomionarvoinen seikka on että nämä kannattaa nauttia heti eikä esimerkiksi hautoa folion alla tuntitolkulla; muuttuu lötköksi nekin perunat jotka jo melkein sait paistettua rapsakoiksi... Mutta niin HEIDI SUOSITTELEE. 






Loppumaininta vielä tämän päiväisestä salireissusta. Oon kävellyt kaksi päivää kuin pingviini; etureiskat on kuin kaksi puupökkelöä joilla joudun tikuttelemaan eteenpäin sellaista vauhtia kuin pystyn. Siksipä valitsin tälle päivälle yläkropan rasvanpolttotreenin.

 Olen itsestäni melko ylpeä. Kaipaisin silti edelleen sitä korvan juuressa huutajaa joka saisi mut tekemään vielä vähän paremmin, vähän nopeammin, ja vähän isommilla painoilla. Eikä se tekniikoiden hiominenkaan pahitteeksi olisi... Silti se sunnuntain kimppakiva taisi vaikuttaa mun korvien väliin niin, että sain puristettua itsestäni irti suhteellisen kovan treenin kun kädet meinasivat täristä pukuhuoneessa banaania kuoriessa. Huomennahan sen lopullisen vaikutuksen kuitenkin vasta näkee.


Ja jos ei tuossa treenissä palanut rasva niin ihmettelen kyllä suuresti. Hiki lensi, kuten varmaan huomaatte, ja syke nousi ainakin mutu-tuntumalla melko korkealle. Aktiivisuusranneke/sykemittari/älykello-härpäkkeen hankinta on harkinnassa, ja ihan lähiaikoina mun ranteeseen sellainen napsahtaakin mikäli en nyt yhtäkkiä muuta mieltäni. 

Vaikka tuossa mun private-salissa on omat hyvät puolensa (ei juuri muita ihmisiä.... no, siinäpä ne plussat olikin) niin kyllähän sinne kaipaisi päivitettyjä vempaimia, tai edes soutulaitetta jolla saisi vaihtelua aerobiseen osuuteen. Onneksi joku oli sentään löytänyt jostain kuntopyörän penkkiin säätönupikan, ei tarvinut polkea polvet kurkussa kuten viimeksi.


Kyllä oli taas mukavaa!

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Olen hengissä!

Oli hienoa avata aamulla silmät ja todeta että vielä se henki pihisee eilisen rääkin jälkeen. Ryhmätreeni oli aivan mahtava, opin paljon kaikkea uutta ja löysin itsestäni voimaa jota en tiennyt olevan olemassakaan. Silti oon itseeni todella pettynyt, pilasin nimittäin itseltäni mahdollisuuden treenata TÄYSILLÄ ja NAUTTIA siitä. 

Syyt ovat yksinkertaisia, eikä ne johdu kenestäkään muusta kuin minusta; Jos syö kahtena edellispäivänä päin veetä, eli ehkä noin 30 % "oikein" niin arvatenkin on selvää ettei asiaa korjaa pelkkä treenipäivän aamuna nautittu kaurapuuro. Jos taas nukkuu kovaa treeniä edeltävänä yönä yhteensä ehkä viisi tuntia joista vain puolet hyvää ja rauhallista unta, voi olettaa että päänsärky on taattu vaikka sitä vettä yrittäisi juoda kuinka paljon.



Olen idiootti, ei siitä pääse mihinkään. Mua hävettää ihan älyttömästi että treeni meni mun osalta niin huonosti, koska uskon että olisin pystynyt kyllä parempaankin. Ja kun nyt sanon että mulla meni huonosti niin en tarkoita vain sitä että voimat loppuivat kesken kaiken, vaan ihan oikeasti sitä että sarjojen välissä piti puhallella kylmän hien läpi jotten olisi pyörtynyt. Sydän hakkasi väärällä tavalla ja närästi. Tunsin siis etten ollut ihan oikeasti kunnossa. Mutta mitäpä sitä selittelemään ja puolustelemaan, mennyt on mennyttä ja sille ei nyt enää voi mitään. Otan tästä vain opiksi ja tulevaisuudessa osaan toivottavasti välttää vastaavanlaiset virheet.



Esimerkiksi sen että tankkauspäivän jälkeen ei kannata odottaa itseltään liikoja. Tosi moni on sanonut että hiilaritankkausta seuraa pöhnäinen olo, ihan kuin olisi krapulassa. Allekirjoitan tämän. Siispä tankkauspäivä pidetään joskus muulloin kuin juuri ennen kovaa treeniä. Toiseksi edellisenä päivänä ei kannata seisoa pihalla kyttäämässä palavaa lautakasaa tuntitolkulla liian vähissä vaatteissa. Kroppa alkaa taistella vilustumista vastaan ja siitähän ei hyvää seuraa. Lauantai-iltana mulle tuli kuumeinen olo mutta selätin sen kunnon C-vitamiinijuomalla. Eilen sitten treenin jälkeen (ja myöskin sen aikana) särki päätä ihan tajuttomasti ja luulin sen johtuvan nestehukasta. Sivuhuomautuksena nyt että mulla harvoin särkee päätä. No illalla nousi sitten lämpöä mutta näköjään se ei onneksi ihan kuumeeksi asti noussut. 

Tänä aamuna olo on edelleen kuin jyrän alle jääneellä, mutta jostain muusta syystä; ilmeisesti joku eilisessä treenissä kuitenkin meni onnistuneesti, sillä jalat ovat niin maan perkeleen kipeät että kaikki sattuu. Ja minä nautin siitä. Voi luoja miten ihanaa on kun tietää että rehkiminen on mennyt oikeaan osoitteeseen. Loppupäivän voisin pyhittää lihashuollolle eli venyttelylle ja putkirullailulle.



Ihan niin kamalan huonosti mulla sitten tosiaan meni että lihakset tuli kipeiksi ja varasinpa itselleni paikan jo seuraavaan ryhmätreeniin joka on vajaan kuukauden päästä. Ehdin hyvin latailla akkuja, hioa tekniikoita ja hankkia sitä lihasvoimaa mutta myös opetella syömään ja nukkumaan, jotta näen että voinko syyttää noita ulkoisia tekijöitä eilisestä epäonnistumisestani vai olenko vain oikeasti paska

Joskus aiemmin olisin heittänyt hanskat tiskiin tuon eilisen "epäonnistumisen" jälkeen mutta nyt sain vain lisää motivaatiota hommaan. Haluan näyttää itselleni että minähän pystyn ja minähän voin jos haluan. Ja voi jestas millaisia tuloksia saisinkaan aikaan jos pystyisin vetämään edes yhden treenin viikossa yhtä TÄYSILLÄ kuin tuon eilisen. Tajusin että mun tekeminenhän on ollut tähän asti täyttä hyssyttelyä. 

Puhuttiinkin treeniporukan kesken että jos voittaisi lotossa niin voisi palkata itselleen täysipäiväisen "pöösönäl treinörin" joka tulisi potkimaan ylös sohvalta ja pakottaisi tekemään kovempaa ja enemmän. Ainakin siihen asti että itse olisi jo niin motivoitunut ja hyvä ettei tulisi jämähdettyä sinne sohvanpohjaan grilliruokien kanssa. 


Kiitos vielä tätäkin kautta kaikille eiliseen rääkkiin osallistuneille. Oli ihanan kamalan mahtavaa, onneksi tuli lähdettyä mukaan! Erityiskiitos Marille joka sopivasti piiskasi mutta hädän hetkellä myös kannusti tekemään niin että sain ylitettyä itseni. Ja suurin kiitos tietysti Annelle joka mahdollisti mun pääsyn Kokkolaan saakka! :)


sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pääsiäis-sekoilut!

Ohhoh, onpa taas vierähtänyt edellisestä tekstistä. Pitkin viikkoa mielessä pyöri ideoita ja aiheita, mutten koskaan ehtinyt niitä tänne naputtelemaan ennen kuin ne hävisivät päästäni. Mennyt viikko on ollut melkoista hulabaloota ainakin töiden puolesta, mutta treenien osalta olen viettänyt lepoviikkoa. 

Liten osalta sellainen kehotettiin pitämään nyt kun ollaan puolessa välissä urakkaa. Ensin suunnittelin että siirrän lepoviikkoa ja sen päätteeksi olevaa tankkauspäivää yhdellä viikolla eteenpäin mutta kun jostain kumman syystä treeni ei oikein kulkenut, luovutin suosiolla ja olenkin vain vötkistellyt tekemättä juuri mitään järkevää. 

 Tankkauspäivän aamiainen, tuplasti puuroa tavalliseen aamuun verrattuna. Huh.



Perjantaina pidinkin sitten sen kauan odotetun ja mahtavan hiilaritankkauspäivän, joka nyt meni minun osaltani vähän niin kuin päin peetä. Kaikki ruoka-aineet mulla oli kyllä hankittuna ja raahasinpa osaa jopa päivän mukanani, mutta kun kavereiden kanssa tahtoo olla vaan niin kivaa että syöminen unohtuu... Päivän kuudesta ateriasta sai siis syötyä kolme, joten voisi kai väittää että päivä onnistui 50 %:sesti. Perjantaina nautiskelin myös sen Mignon-munan jonka ostin itselleni vaikka paino ei nyt ihan 4,5 kiloa olekaan tippunut. Mutta maistui se sen verran pahalle että en olisi sitä 4-packiä edes halunnut syödä...



Pitkäperjantai tuli vietettyä siis ruokaa mättäen (vaikka en saanutkaan kaikkia aterioita syötyä, ne kolme jotka söin, olivat VALTAVIA), päivä-saunassa käyden, ja kavereiden kanssa hengaillen. Kaikin puolin rentouttava päivä siis. 

Lauantai-aamuna karkasin Haapavedelle tapaamaan uusia ja vanhoja tuttuja, läheltä ja kaukaa. Kuten arvata saattaa, reissu-ruokailu ei aina mene aivan suunnitelmien mukaan ja niinpä päivän syömiset rajoittuivat aamupalaan, kahteen nuotiolla paistettuun makkaraan, muutamaan suklaamunaan sekä kahteen siivuun (joulu)kinkkua. Että ei mennyt ihan putkeen. Illalla tullut vilu saattoi johtua siis joko siitä että palelutin itseni kokolla tai vain yksinkertaisesti siitä etten syönyt kunnolla koko päivänä. 

Tänään nousen siis kuin feeniks-lintu tuhkasta ja aloitan taas puhtaalta pöydältä, kahden päivän ruokasekoilun jälkeen.




Nyt kiidän suihkuun ja pakkaamaan sillä olen lähdössä kohti Kokkolaan kiduttamaan itseäni. Ilmoittauduin nimittäin FitFarmin personal trainerin vetämään kimppatreeniin jonka olisi määrä alkaa tuossa muutaman tunnin kuluttua. Voi siis olla että kohtaan loppuni hyvin pian ja tämä jää viimeiseksi tekstiksi jonka koskaan julkaisen. Tai ainakin mulla on huomenna varmasti paikat kipeänä!

Adios amigos, näkemiin!

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Viis viikkoa takana, seitsemän edessä. Mitä on jäänyt käteen?

Niin, 12 viikon pinnistyksestä on nyt jo menossa viikko 6, ja kun sitä alkaa oikein ajattelemaan niin ei meinaa edes käsittää. Nytkö ollaan muka jo niin pitkällä? Edellisen nettivalmennuksen aikana (6 viikkoa) tuntui ettei se kidutus ja kärvistely lopu ikinä. Jos nyt olisi yhtä lyhyt rupeama, se olisi jo pian ohi. Tällä kertaa en ole kärsinyt ja kitunut vaan oikeastaan jopa nauttinut tästä värkkäämisestä, hössötyksestä ja aikatauluttamisesta. 

 Kirjoitin mun haaveista ja tavoitteista dieetin alussa ja voisin aluksi käsitellä niiden saavuttamista;

Maharöllykkä on edelleen menossa mukana ja varmaan myös pysyy, mutta on se kyllä kutistunut huikeasti. Aiemmin mulla oli vyöstä käytössä viimeinen reikä, viime viikolla piti käydä suutarilla teettämässä yksi reikä lisää että housut pysyy jalassa. Wohoo.

Jenkkakahvat ovat myös kutistuneet. Tänä aamuna huomasin että voisin kuvitella ostavani seuraavaksi lantiomallin farkut, jollaisia en ole omistanut sitten yläasteen. Kotikalsarit nimittäin tuntuivat ihan siedettävältä vain siihen lantiollekin vedettynä, ei siis niin kuin yleensä kainaloihin kurottuna.



Selkätissit mulla on kai edelleen, en tiedä. Ei ole suoraan sanottuna niin paljon kiinnostanut että olisin niitä puristellut tai peilin kautta tirkistellyt. Sen olen sentään havainnut että kaksoisleukani on kutistunut eikä sitä juuri edes huomaa kun kävelen nokka pystyssä ympäriinsä. Heh.

Miesten punnerruksia menee jo ainakin kaksi peräkkäin, leuanveto ei onnistu vieläkään koska en ole löytänyt vielä lihaksia joilla se tehdään ja ihan selittelemättäkin varmaan ymmärrätte että puolimaratonia en ole vielä testannut.


No olenko mä sitten oikeastaan saavuttanut juuri yhtään mitään ja miksi kerron saavutuksista näin ympäripyöreästi enkä anna esimerkiksi tarkkoja senttejä joita olen kadottanut tai laita vaikka jonkinlaisia vertailukuvia itsestäni? No kun sattui semmoinen yksi pieni juttu... Unohdin nimittäin otattaa itsestäni aloituskuvat enkä jaksanut mittailla läskejäni sen kummemmin dieetin aluksi. Vaa'alle sentään hyppään kerran viikossa, ja tällä hetkellä se näyttää noin -3,6 kg aloituksesta.

Mutta onnekseni olen huomannut että tämän Liten myötä tuollaiset sentit ja kuvat eikä edes nuo kilot merkkaa oikeasti yhtään-hevon-mitään! Paljon tärkeämpää on ollut löytää tää kadonnut energisyys, elämänilo ja itsetunto! Juuri niitä ällöttäviä sanoja joita haluaisin välttää tässä blogissa. Silti on pakko myöntää että Liten aikana olen huomannut ettei ne kilot ja sentit tosissaan merkkaa niin paljon kuin hyvä fiilis ja jaksaminen.

Eilen jopa huomasin etten enää stressaa ruuanlaitosta eli se on siis kai tainnut muuttua rutiiniksi. Lauantaina sain ostaa Cubuksesta itselleni farkkuleggingsit kokoa M, jota ei ole siis tapahtunut öö ehkä ikinä. Pienemmän koon kunniaksi hotkaisin tietysti palkkioksi suklaapehmisen, MUTTA tässäkin asiassa olen itsestäni helkkarin ylpeä! En nimittäin sortunut mässäilemään enempää, kuten joskus ehkä noin kuusi viikkoa sitten olisi tapahtunut. Olisin tavallisesti ennen ostanut kotimatkalle vielä AINAKIN sipsipussin, karkkia, limsaa... Toki Ikeassa tuli syötyä ranskalaisia, mutta otin myös kunnon annoksen salaattia.


Kun tekee mieli herkkuja, osaan joko siirtää ajatukset johonkin muualle, jolloin himo luonnollisesti katoaa, tai taikoa dieetin sallimista aineksista itselleni sopivaa herkkua. Esimerkiksi lehtikaalisipsit on jotain parasta (paitsi että niiden kilohinta on aika suolainen! :S ) ja lähes päivittäin on tullut syötyä viipaleperunoita jotka hillitsevät myös hyvin suolaisenhimoa. Tekisi ihan mieli hehkuttaa että olen löytänyt sen herkuttelun kultaisen keskitien, mutta en tee sitä vielä. Vasta kun olen syönyt vaikkapa vuoden terveellisesti, ilman että herkuttelu on lipsahtanut arkeen, voin sanoa osaavani syödä oikein.



Lehtikaali- ja porkkanasipsejä sekä juustoa helpottamaan suolaisenhimoa - ja täysin dieetin sallimissa rajoissa!



Toivottavasti kukaan ei nyt pettynyt valtavasti kun mulla ei ollutkaan antaa tarkkoja lukemia dieetin edistymisestä. Olen vain tässä huomannut että ne eivät ole tärkeitä, ja toivoisin että moni muukin painonsa kanssa kamppaileva huomaisi sen.

Jotka janoaa niitä muutoskuvia missä pullukka kokee uskomattoman muodonmuutoksen vain parissa viikossa eikä ole ollenkaan sama ihminen (mm. hiustenväri, ihonväri ja kasvonpiirteet ovat muuttuneet TÄYSIN) niin aion kyllä ottaa lopuksi sellaisia kuvia. Niitä voi sitten verrata näihin Superdieetin loppukuviin, vaikka eihän se tietysti ole sama asia kuin jos olisit ottanut kokonaan uudet aloituskuvat tämän rupeaman kunniaksi. Mutta minkäs teen, enpä voi palata ajassa taaksepäin joten tähän on nyt tyydyttävä :)




Huippua viikkoa teille sinne ruutujen toiselle puolelle! Postausideoita saa heitellä kehiin aina kun siltä tuntuu, meinaa allekirjoittaneella ideat loppua kun ei viitsisi koko ajan vain valittaa tai vaihtoehtoisesti hypettää sitä kuinka v*tun siistiiiiii kaikki on.

Tässä teille vielä kuva minusta ja uusista lempipöksyistäni;


keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Havaintoja aamulenkkeilystä.

Tänään sain itseni kammettua sängystä ylös noin tasan kello 5:00. Kello soi jo vähän ennen, mutta olin luovuttaa ja jäädä jatkamaan unia. Uni ei kuitenkaan jostain syystä enää tullut, ja päätin että samapa tuo on nousta ylös. Samalla ajattelin että hei ei tehdä tästä nyt pakkopullaa, käyn tällä kertaa sen mittaisella lenkillä kuin jaksan. Oli se sitten 15 minuuttia tai 30, parempi kuin ei ollenkaan. Aamulenkin suosituspituushan on siis 45-60 min. No, kun heitti velvoitteet nurkkaan niin lenkki sujuikin kuin siivillä ja sen pituudeksi napsahti ruhtinaalliset 40 minuuttia!

Halusin tällä kertaa kertoa mun aamulenkkeilystä koska olen saanut osakseni paljon ihastusta (ja varmasti myös sanatonta vihastusta) sekä ihmettelyä ja hämmästystä aamulenkkeilyn aloittamisen jälkeen. Täytyy tässä välissä vähän leuhkia että olen mä kyllä todella ylpeä itsestäni, kun oon tähän asti jaksanut näinkin ahkerasti kipitellä pitkin pimeitä ja jäisiä katuja 2-4 kertaa viikossa koko dieetin (viikko 5 menossa) ajan.



Mutta voi pojat eihän tää ole ollut helppoa, enkä voi missään nimessä sanoa nauttivani (ainakaan vielä) aikaisista aamuherätyksistä. Kun kello soi lenkkiaamuina hieman vaille viisi, käyn joka kerta pienen henkisen taistelun siitä lähteäkö vai ei. Että onko tässä mitään järkeä ja eikö tätä tosiaan voisi tehdä milloinkaan muulloin. Kun saan rytkyt niskaani ja itseni pihalle ulko-ovesta, taistelen vielä ensimmäiset 200 metriä sitä ajatusta vastaan että voisin kääntyä takaisin ja painua nukkumaan. Kun 200 metrin rajapyykki on ylitetty, alkaakin armoton kellon kyttääminen. Enkö mä perkele ole kävellyt vasta kuin 15 minuuttia? Onko oikeasti pakko saada 45 täyteen? Jos menen tuota kautta niin tuleeko liian pitkästi, enhän halua kävellä yhtään ylimääräistä täällä kylmässä ja pimeässä... Yleensä tasan 44 minuutin kuluttua lähdöstä olen kotiovella hikisenä, nälkäisenä ja v*ttuuntuneena.

You should try it, they said. It'll be fun, they said... Varsinkin tähän aikaan vuodesta aamulenkkeily on ihan helkkarin rentouttavaa; tiet ovat mustassa jäässä ja eilispäivän loska on jäätynyt yön aikana pikkuruisiksi jäävuoriksi jotka varmasti murtavat kallosi jos satut kaatumaan kompuroidessasi muhkuroiden ylitse. Joudut harkitsemaan jokaisen askeleesi tarkasti pysyäksesi pystyssä. Lisäksi jokainen pimeässä liikkuva varjo saattaa olla raiskaaja tai vesikauhuinen jättiläis-kulkukoira (niin kuin nyt kukaan kulkisi aamulla viiden aikaan KESKELLÄ VIIKKOA raiskaamassa ihmisiä tai täällä päin liikkuisi jotain villikoiria...) Lisäksi sulla on aina liian paljon tai liian vähän vaatetta päällä säähän suhteutettuna. Saamarin rentouttavaa. Kannattaa kokeilla!



Mutta jos joku valittaa että tämä aika on masentavan harmaata tuon loskan vuoksi, niin e-hei. Joka paikkahan oli ihan täynnä bling blingiä niin että oikein silmiin sattui. Joka paikka siis kimalteli pakkasen vaikutuksesta kuin jossain Disney-sadussa. Tietysti on mukava huomata kilometrin päässä kotoa että "täällä on muuten oikeastaan aika kylmä vaikka lämpömittari näytti +2,6 astetta. Eikä mulla tietysti ole hanskoja mukana...." Kirsikkana kakun päällä, ja kuin loppusilauksena tälle valituksen listalle voisin vielä mainita sen kun Spotify ei ehdota mitään hyvää musiikkia, etkä muutenkaan oikein keksi mikä biisi menisi nyt oikein hyvin jalan alle ja pistäisi kinttuihin vipinää. Paitsi sitten 50 metrin päässä kotiovelta; Antti Tuiskuhan sen tatsin olisi tuonut...



Joo, tiedän että se kuulostaa hullulta; tuo vätyskö muka nousee viideltä lähteäkseen lenkille? Onko se ihan hullu? Mitä järkeä tuossa on? Ärsyttävän pirteää! Mutta kuten jo edellä mainitsin, en ole itsekään uskoa tätä todeksi, minäkö muka näin reipas. Ja joka päivä lenkin tehtyäni taputan itseäni henkisesti olkapäälle ja tunnen ylpeyttä; minä tein sen! Loppujen lopuksi tuon aamulenkkeilyn pitäisi olla mulle helppo nakki; ei lapsia, ei vuorotyötä ja työpäivätkin alkavat vasta kello kahdeksan. Kunnioitan suuresti niitä jotka jaksavat vetää tämän dieetin kunnialla läpi vaikka kotona olisi muutama taapero ja vuoroviikoin olisi iltaduunia. Huh huh.

Vaikka lenkin aikana kiroan koko dieetin alimpaan helvettiin, päivällä kiittelen kuitenkin itseäni siitä että tuli lähdettyä. IHAN OIKEASTI koko päivästä tulee paljon parempi kun sen aloittaa kevyellä reippailulla. Saan paljon enemmän aikaiseksi kuin tavallisina päivinä, olen iloisempi ja jotenkin vahvempi. Uni tulee illalla helpommin enkä stressaa lenkkipäivinä yhtä paljon kuin tavallisesti. Suosittelen kokeilemaan, edes kerran! Sittenpähän tiedät onko se sun juttu vai ei. Enkä minäkään aio tätä näin intensiivisesti jatkaa dieetin jälkeen. Haaveeni olisi että saisin käytyä aamulenkillä jatkossa vähintään kerran viikossa, enemmänkin jos siltä tuntuu.

Miten sitten ajattelin saada itseni pitämään myös siitä itse toimituksesta? No jatkossa voisin kokeilla samaa taktiikkaa kuin tänä aamuna; ei pakottamista. Kävelen sen verran kuin tuntuu hyvältä, kelloon katsomatta. Yhtenä aamuna käyn tunnin lenkin, toisena vartin. Varttikinhan on kuitenkin parempi kuin ei mitään?

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Still alive, nigga!

Hiihtolomakin mennä hujahti niin että tuntuu kuin ei olisi lomalla ollutkaan. Oikein mitään en saanut aikaiseksi, mutta silti koko ajan  juoksin niin sanotusti tukka putkella tai pää kolmantena jalkana. Kävinhän sentään maanantaina ja tiistaina töissä, sillä kokonainen viikko lorvailuun olisi aivan liian pitkä aika minunlaiselleni vässykälle.

Snapchatissa suunnittelin viettäväni urheilupainotteisen lomaviikon, mutta tyypit jotka yhtään tuntevat minua, arvaavatkin jo varmaan että pieleen meni. Sain minä sentään kammettua itseni aamulenkille peräti kahtena aamuna sekä ruoskittua kroppani lihaskunnon pariin kolmena päivänä, mutta saldo jäi mielestäni silti liian vähäiseksi. Olisin halunnut viettää kunnon aktiiviloman jotta arkea jaksaisi painaa taas pääsiäiseen asti, mutta mihinkäs paatunut sohvaperuna tavoistaan pääsisi, ainakaan näin lyhyessä ajassa kuin kuukaudessa. Parempi silti nuo muutamatkin kerrat kuin ei yhtään!

Hiihtämässäkin uhkailin käyväni, mutta jotenkin kummasti sekin vain jäi (huom. suksiahan ei voi siis vetää jalkaan hiihtoloman ulkopuolella, täytyy vain tyytyä voivottelemaan että nyt se tilaisuus sitten meni, vaikka hankia on jäljellä vielä vaikka kuinka), ja hävettää tunnustaa että latuja pääsisi sivakoimaan lähes kotiovelta. Vielä ei siis ollut sen hetki, traumaattiset hiihtokokemukset yläasteelta eivät ole vielä hävinneet alitajunnastani, joten vaaditaan kai toinenkin vuosikymmen jotta pääsisin kammostani yli. Sen hälvenemistä odotellessani aion harrastaa jotain muuta.

Torstaina riensin Haapavedelle hoitelemaan erinäisiä asioita. Tapasin ystäviä ja sukulaisia, mutta harmittavan moni jäi taas näkemättä. Nyt niille kaikille jotka jäivät lomalla ilman minun loistavaa seuraani; haastan teidän kyläilemään MUN luona!

Perjantaina viilailtiin Minnan kanssa kuntosalilla mun tekniikoita taas vähän lisää.  Niiden poltettujen kalorien takia ajeltiin sitten perheen kanssa lauantaina Raaheen ja vedettiin pitsat huiviin. Tällekin mussuttamiselle on oikeasti hyvä syy; vaarini antoi meille joululahjaksi pitsalahjakortit paikalliseen ravintolaan, sillä verukkeella että saa meidät sitten kylään jälkkärikahville. Lahjakortit olisivat menneet sunnuntaina vanhaksi, joten pakkohan ne oli käydä syömässä pois. Ja kuulkaapa vaan niin hyvällä omalla tunnolla söin koko oman pitsan, ja vähän toistakin!! Osaa porukastamme suosittiin nimittäin perhepitsalla, joka oli aivan valtava. 





Tässä siis se mun pitsa.. eikun siis se perhepitsa. Kuva ei anna oikeutta jättiläisen koolle, mutta voitte vaan kuvitella. Tuota ei viedä kotiin ihan missään mopoautossa.


Äidin helmoissa meni ruokailut odotettua paremmin. Otin jonkin verran omaa evästä mukaan, ja keittiövaa'an tietysti. Myönnettäköön nyt tässä kuitenkin että käsi kävi Pikkuveljen parhaat- toffeerasialla useammin kuin kerran. Ei morkkista. 

Ruokailujen suhteen tämä "arkeen palaaminen" on sujunut moitteettomasti, mutta aamulenkkeilyn kanssa mun kuherruskuukausi taitaa olla ohi. Tänään olin jo pukemassa lenkkivaatteita päälle, kunnes tajusin mitä aion illalla tehdä. Vaatteet lensi nurkkaan ja minä jatkoin unia vielä tunteroisen verran....

Kävin tänään siis pitkästä aikaa ratsastamassa, ja jos se ei käy aerobisesta treenistä niin ei sitten mikään! Tosin huomenna olo taitaa olla kuin rankemmankin kuntosalitreenin tehneellä bodarilla, ja työpaikan portaiden ajatteleminenkin saa jo nyt suupielet vääntymään alaspäin. Saati sitten vessassa käyminen. Voisinkin tällä sekunnilla päättää että huomenna pidättäydytään myös jostain muusta kuin herkkujen syönnistä.



Tämä ratsaille paluu on vain ja ainoastaan rakkaan ystäväni Netan ansiota. Joskus tuossa syksyllä hän kyseli Facebookin ihmeellisessä maailmassa kaveria hevostelemaan. Ja minä pönttö menin lupautumaan. Tänään sitä sitten mentiin, ja kumpaakin jännitti niin kamalasti että meinattiin jo perääntyä. Varsinkin kun mut pakotettiin 167 senttiä korkean jättiläisen (joka ei kuulema ole vielä edes ISO) selkään. Olin täysin varma että otus heittää mut alas selästään saman tien kun pääsen korkeuksiin, jyrää päälle ja syö lopuksi elävältä. Tai vähintäänkin rynnistää aidasta läpi ja kiidättää mut pukkilaukkaa lähimpään kanavaan. 

Mutta onneksi mitään kamalaa ei tapahtunut. Tunsin jopa hieman ylpeyttä itsestäni; sain Liinun jopa ravaamaan ja taidettiinpa me laukatakin ainakin 1 ja ½ askelta. Kelpo suoritus ihmiseltä joka ei ole koskenutkaan kavio-eläimeen sitten heinäkuun


Olen korviani myöten rakastunut, mutta myös kauhuissani, voin niin kauhuissani huomisesta kivusta, särystä ja kolotuksesta! Varsinkin kun alkuviikon skipatut aamulenkit olisi tarkoitus paikkailla tässä loppuviikon aikana, ja salipäiväkin olisi huomenna. Mutta miten se yksi Jamesonikin lauloi että " sä et voi saada tuloksii ilman duunii --- ei kipuu ei hyötyy, nekru


Siispä vaappuen päivään seuraavaan!

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Muna-juttuja.

Mun elämä on ollut jotenkin kamalan kaoottista tässä viime päivinä, enkä oo ehtinyt edes ajatella kirjoittamista. Toinen syy hiljaisuuteen on se, että asetitte mulle aivan valtavat paineet tykkäämällä tuosta edellisestä avautumis-tekstistä niin paljon. Palautetta vyöryi ovista ja ikkunoista; ilmeisesti te siis nautitte siitä kun mua vituttaa...!?!? Kuinka muka voisin pistää paremmaksi kun ei edes oo ketuttanut niin paljon sitten viime kerran? 

Varsinkin viikonloppu oli jotenkin erityisen kaukana rentouttavasta ja rauhallisesta, joten kirjoittamisen lisäksi olen laiminlyönyt mm. kotityöt ja ruokien preppailut. Sunnuntai meni kokonaan nukkuessa syystä että road-trippasimme itsemme lauantaina pikaisesti keskellä yötä Jyväskylään hakemaan autoon vara-avainta, vain palataksemme samana yönä takaisin. Näköjään krapulan voi siis saada itselleen myös täysin ilman päihteitä, vai vanhuudeksiko tätä kutsutaan...

Koska nukuin eilen lähes koko päivän, myös syömiset menivät vähän niin ja näin. Jouduin tiivistämään ruokailuvälejä ja sorruimpa pirulainen napostelemaan myös karkkia.. Vuokrattiin meille Napapiirin sankarit 2, jota varten mies osti itselleen makiaisia. Minä sitten vähän maistoin... eli ehkä noin kourallinen tuli vedettyä, ja vatsa kyllä heti ilmoitti kokemastaan vääryydestä. Pömppö pinkeänä kuin ilmapallo ryömin nukkumaan puolen yön aikoihin, masentuneena hukkaan heitetystä päivästä ja täysin epäonnistuneesta dieetistä. Olin valmis luovuttamaan tämän järkyttävän, anteeksiantamattoman repsahduksen takia.....


NO EI VAAN, oli mulla viime viikolla onnistumisen hetkiäkin, jonkin verran. Jaksoin raahautua kaikkiin jumppiin vaikka ei olisi yhtään huvittanut. Sunnuntaita lukuunottamatta noudatin ruokaohjeita aika prikulleen. En skippaillut aamulenkkejä, ja taisin jopa nauttia niistä. NOSTIN JALKAPRÄSSISSÄ SATA-HELKKARIN-KAKSKYTÄ-KILOA!




Tuntu aika kivalta, vaikken meinannukkaa jaksaa nostaa painoja prässistä enää pois. Kyllä mää tiiän että te himo salimarkut ja -mirkut nostelette kolme kertaa oman painonne verran (eli siis just ton 120kg hehe) mutta oli tää mulle suuri saavutus kun uskalsin kokeilla ja ylitin itteni. Jee. 

Silti mulla ei jostain syystä oo ollu salilla käynnin jälkeen perse tai muutkaan lihakset kipeinä. Syy voi olla toinen näistä; edelleen liian pienet painot TAI liian hyvä palkkari. Täytyy kokeilla jotain paskempaa litkua. 


Tänään kohtasin kaupassa uudenlaisen haasteen; pääsiäinen tulee! Markkinointimielessä munavalikoima on tietysti sijoitettu juuri pääsisäänkäynnin lähettyville, joten tällaisen pullukan on pinnisteltävä tahdonvoimansa äärimmilleen. Oon luvannut itselleni että pääsiäisen aikaan saan herkutella parilla suklaamunalla, mutta koska se ei ole vielä lähimaillakaan, multa vaaditaan nyt sisua. 

Oikeastaan minkään muun herkun ohittaminen ei tällä hetkellä tuota niin paljon ongelmia kuin näiden;



Mignon-munat! Kauniissa uusissa pakkauksissa, ja jotta läskejä hemmoteltaisiin oikein kunnolla, uutuutena myös 4-packit!!! Jottei päästäis turhaa laihtumaan! 

Keksin tuossa ihan just äsken että voisin haastaa itteni. Jos oon pääsiäiseen mennessä saanut tiputettua vaikkapa nyt öö 4,5 kiloa Liten alkupainosta, niin saisin ostaa yhden tommosen mignonin. Ja tietysti syödä sen. Mutta voisko olla mahdollista, että jos tiputtaisin siihen mennessä vaikkapa semmoiset 7 kiloa, niin saisin ostaa tuon pullukoille (perhepakkaus on peitenimi, lihavia varten nämä tämmöiset tuodaan markkinoille!!!) suunnitellun nelipäkin? Oisko mitään? Kuka on messissä, kuka tsemppaa? Vai onko ihan paska idea? 


Ai joku terveellisempi palkintoko? PYH! 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

En haluaisi valittaa mutta...

 Tänään on ollut sellainen v*tutuspäivä että valitan silti! Ärsyttävintä tässä on se, että mitään erityisen kamalaa ei ole tapahtunut. Mua vaan vituttaa. Ajattelin sitten kirjoittaa pienen listan että mitkä asiat just tänään ottaa päähän.

....miksei ihminen voi olla aamuihminen jos se haluaa?
Oon jo aika paljon hehkuttanutkin tuota aamulenkkeilyä tai oikeastaan siitä tulevaa fiilistä joka kestää loppupäivän ja auttaa jaksamaan. Silti joka aamu kellon kutsuessa mua ylös kello 04:55 kiroan sen hetken kun päätin lähteä tähän projektiin. Tänä aamuna asetin jopa ehdot lenkille lähdölle; jos aamupissan jälkeen paino on laskenut edellisestä punnituksesta, lähden lenkille. Jos se taas ei ole tippunut, painelen takaisin pehkuihin ja siirrän lenkin huomiseksi. No, kävin tänään lenkillä ja huomenna sitä vastoin saan nukkua 1,25 tuntia pidempään. Jee! 


...miksi aina töihin pyöräillessä on vastatuuli
Siis joka aamu, ihan jokaIKINENaamu! Oikeastaan vastatuuli ei ole vain töihin pyöräillessä vaan myös sieltä pois tullessa, kauppaan tai jumppaan mennessä, pyörälenkillä, kiireessä, rennosti rullaillessa, kesällä, talvella, lumisateessa, auringonpaisteessa... Aina. 
....miksi kaikki hyvä on lihottavaa ja epäterveellistä?
Tätä mietittiin viikonloppuna kaimani kanssa kun hän nautiskeli ranskalais-annostaan ja minä särpin kahvia ja Pepsi Maxia. (Tähän tuskailuun kirjoitan nyt itselleni vastineen; Hyvä pullukka. Kaikki epäterveellinen on vain nopeasti saatavilla tai valmistettavissa. Rasva, hiilari, tai vehnähöttö ei vaadi juuri muuta kuin lämmityksen. Yksi rimpautus ja vartin päästä pitsa on noudettavissa naapurista. Tai viiden minuutin jonotus ja ranskanpottua työnnetään syliin grillinluukusta. Kaikki terveellinen taas vaatii hieman aikaa ja vaivaa, mutta voi oikeasti maistua HELEEEEVETIN hyvältä, plus että siitä tulee hyvä olo! Että naama umpeen URPO ja syö ruokasi!)
josta siirrymme aiheeseen joka ärsyttää minua ehkä eniten:



...miksi geenit on epäreiluja?
Foorumeilla ja Facebookissa erilaiset personal trainerit toitottavat kaikki samaa; elämäntapamuutos, painonpudotus ja painontarkkailu ei ole helppoa. Muutenhan kaikki olisivat laihoja ja hyväkuntoisia. Motivaatiota tarvitaan. NO JOO JOO, mutta miksi tän pitää olla niin epäreilua?! En minä halua että tämä on helppoa, kerätyt kilot on hiellä ja tuskalla hävitettävä, mutta miksi ne tuntuvat kasaantuvan just mun vyötärölle kun keski-Suomessa asuva kälyni vain ajatteleekin ruokaa? Hänen BMI on hieman yli 19, pääsääntöinen ruokavalio koostuu makaronista, lihapiirakoista, mikropitsasta ja suklaasta. Minä syön 500 g kasviksia, 200 g marjoja, rahkaa, raejuustoa ja muuta ällöttävän terveellistä, ja FitFarmin laskuri väittää että mun BMI on 28. Hups.Siis, miksi läski tarttuu toisiin helpommin kuin toisiin? Vai onko toiset luotuja lihaviksi? 



...miksi naisilla pitää olla ne?
Kyllähän tää mun kärttyisyys johtuu ihan selvästi NIISTÄ, tai ainakin NIIDEN piikkiin voi aina laittaa kaikki. Aina ne on menossa, tulossa tai käynnissä, ja saavat aikaan ihmeellisiä juttuja. Ja ennenkö tarvii urpoilla että "etkö ole ollut hereillä biologian tunnilla, etkö tiedä miksi NE on ?" Niin joo, tiedän. Mutta pitää saada valittaa. 



....miksi oi miksi???


On mulla oikeasti ollut ihan hyvä viikko, eilen vaan väsytti kuntosalin jälkeen ihan HULLUNA ja tänään on joku saanut veekäyrän nousemaan ihan turhaan. Viikon aamulenkit on nyt kuitenkin pulkassa ja paino on näiden 2,5 viikon aikana humpsahtanut melkein 2 kiloa alaspäin. Kroppa tuntuu hyvältä, virtaa on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tai sitten ei vaan ehdi vötkistelemään kun koko ajan pitää laittaa ruokaa tai olla menossa jonnekin.. Hihi.