maanantai 11. toukokuuta 2015

Tervehdys toverit!

Täällä taas ja edelleen henkissä! Fitness-puolella ei ole tapahtunut edistystä, ennemminkin mun elämä on ottanut takapakkia kaiken tämän hulinan keskellä. Minä tiedän että tähän stressiin ja ahdistukseen auttaisi mm. lenkkeily, pyöräily tai rullaluistelu, mutta mitä minä teen? Syön ja nukun ja masennun ja ahdistun lisää.

Jotain positiivista sentään: sain sen näyttösuunnitelman torstaina tehtyä ja lähetettyä sillä periaatteella että kylläpä sieltä ilmoitetaan miten huonosti se on tehty. Perjantai-aamuna sain vastauksen että hienoa työtä, ei muuta kuin näyttöä suorittamaan. Tietysti yllätyin enemmän kuin iloisesti, jopa niin iloisesti että migreenihän sieltä tärähti päälle. Sairastan siis aurallista migreeniä, joka mulla laukeaa aina kun lopetan jonkun asian stressaamisen. Auroina mulla on näön heikentyminen (kun yritän tarkentaa katsettani, käykin päinvastoin eli kohta jota yritän katsoa, sumenee ja kaikki ympärillä oleva näkyy tarkasti), puheen puuroutuminen (aivot kyllä tietävät mitä haluan sanoa, mutta suusta tulee ulos pelkkää sössötystä) sekä sormien puutuminen (tavaroiden käsittely on vaikeaa kun en tunne omia sormiani oikeastaan ollenkaan). Mitään lääkitystä mulle ei ole määrätty kun kohtauksia tulee niin harvoin.

Mutta takaisin aiheeseen. Annoin suunnitelmani luettavaksi myös työpaikkaohjaajilleni ja tänään sain yllätyksekseni palautetta että sitä ei olisi voinut juuri paremmin kirjoittaa. Meinasin tippua tuolilta. En oikeasti halua vähätellä tai aliarvioida itseäni, ja itsetunnon kanssa ei sentään noin suuria ongelmia ole. Lähetin suunnitelman kuitenkin tosiaan melko hätäisesti jotta saisin siitä palautetta ja korjausehdotukset. Mitenhän hyvän olisin siitä saanut jos aikaa olisi ollut esimerkiksi kolme kertaa enemmän? 

 Kyllä minä läpi pääsen. 

Tuli askarreltuakin viikonloppuna. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Noin kello 02:00. Paras hetki inspiraatiolle. 




Korttipohjien idea omasta päästä, lainaukset Pinterestistä. Hillitsin himoni, joten suklaat päätyivät lahjansaajille, jos vielä sitä mietitte. 


Mutseille lähti viemisiksi myös miniruusut, ja toivotaan että ne minun käsittelyni jälkeen eläisivät vielä edes hetken. Tunnetusti kun en ole mikään viherpeukku.





Tämä jatkuva murehtiminen ja panikointi näkyy mulla jo ihossa. Mulla on menossa varmaan joku second-teen-age tai jotain. Lisäksi silmänalusia korostaa kauniit mustat renkaat ihan omasta takaa ja tuo heltta leuan alla tuntuu vaan paisuvan. Mutta kahden viikon päästä voin varmaan hengähtää ja saada jotain aikaiseksikin jatkuvan hästäämisen ja härväämisen sijaan. Siihen asti pitää koittaa vaan sinnitellä. Joten ei muuta kuin hei hei, lähdenkin tästä sänkyyn pyörimään ja huokailemaan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti